8.5.2011

Tarvajärvi-imitaatio polkupyörällä ajaen

Tapauksesta alkaa olla kulunut sen verran aikaa - ehkä 25 vuotta - että siitä voi jo pikku hiljaa alkaa puhua. Olin ajamassa polkupyörällä koulusta kotiin. Telkkarista oli edellisenä iltana tai viikonloppuna tullut jokin viihdeohjelma, jossa imitaattori (luultavasti Jukka Puotila) matki Niilo Tarvajärveä. Sittemminhän Lapinlahden Linnutkin parodioivat Tarvajärven Laatikkoleikkiä sketsisarjassaan Maailman kahdeksan ihmettä, mutta tämä polkupyörätapaus tapahtui muutama vuosi aiemmin. Asiahan on niin, että Niilo Tarvajärvi ei ollut enää oikein minun sukupolveni juttu - olen varmasti kuullut Tarvajärven ääntä enemmän imitaatioina kuin mieheltä itseltään.

Sillä lailla!
Takaisin fillarin selkään. Sain em. tv-ohjelmasta inspiroituneena päähäni yrittää kokeilla, miten Tarvajärvi-imitaatio itseltäni sujuisi. Ajelin pitkin pitkää suoraa pyörätietä (raumalaiset tiennevät Luoteisväylän, sen varrella ei tuolloin ollut vielä yhtään rakennuksia), ja varmistuin, ettei lähelläni ollut muita kevyen liikenteen kulkijoita. Sitten vain kokeilemaan Tarva-ääntä. Joo. Joo-o. Joo. S-sillä lailla! Huomasin, että tarvajärvimäisempi klangi tuli, kun puhui ikään kuin syvemmältä kurkusta, ja pudotti leukaa alas ja vähän oikealle. Jatkoin treenausta hyvän tovin, varmaan lähemmäs kilometrin, kunnes yhtäkkiä kesken erityisen tuuhean joon huomasin jonkun ajavan aivan tuntumassani. Vilkaisin olkani yli ja takavasemmalla, lähes rinnallani, pyöräili joku nainen, lievästi sanoen hämmästynyt ilme kasvoillaan .

Tuntui kuin naamani olisi puutunut häpeästä. Lisäsin kiireesti nopeutta ja pakenin ennätysvauhtia kotiin. Mitähän se ajatteli, kun teini-ikäinen poika ajaa pitkään edellä hokien oudolla äänellä  joo joota, ja sitten spurttaa yhtäkkiä pakoon? Toivottavasti se ei ollut kukaan tuttu. Poljin koulumatkani viikkokausia varmuuden vuoksi toista reittiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti